Kertojaminä oli tapahtumien aikaan 8-vuotias
Jollakin aikaa alkoi tulla myös "Hooverin lahjoja", jotka oli käytävä Lieksasta. Ensimmäisistä lahjoista muistan monenlaista kenkärajaa yksistään. Ei kenellekään sopivia, avokkaita pääasiassa, kymmenen sentin korolla. On tietysti ollut oikeitakin kenkiä, mutta niillehän oli löytynyt oikeat ottajatkin. Ja mikä avokkaissa sitten vika? Ei mikään. Saivatpahan köyhätkin jalkahoitoa, jalostusta. Kantapääastujasta muokattiin varvaskävelijää. Minäkin sain tällaiset hienot kengät, kun läksin ensimmäiselle kerjuureissulleni.
Mutta kengät olivat kaikki aikuisten, eikä minun jalkani täyttänyt sitä tilaa, mitä kengissä oli. Vyllit täytyi laittaa kärkeen ja kantapään taakse. Jalka jäi anturan kohtaan ja piikkari huiki jälkipuolella kuin peräsin kaatuillen eri puolille kävelijän tasapainotaidon mukaan. Sampolle sattuivat maihinnousumalliset miesten kengät. Kymmenvuotiaalle nekin mahtavat kannettavat, mutta niillä pysyi kuitenkin tukevasti pystyssä. Käveleminen oli lähinnä hiihtämistä.
Ensimmäinen retkemme kesti kolme vuorokautta, eivätkä ne pussit pullistelleet mökille tuotavilla eväillä. Ensimmäinen talo renkaassa oli Latvala ja sen isäntä Matti oli valopilkku isäntien joukossa. Hän ei ollut koskaan tyly, vaan etsi ainakin palasen suuhun. Oli mukava lähteä jatkamaan vaivalloista matkaansa, jossa ei kyllä kiirettä ollut.
Paavola oli ensimmäinen yöpaikka. Oli jo niin pimeää, että yritettiin sotkeutua porstuaan. Jonkun oli autettava meidät siitä sisään. Tupapuolellakin oli niin pimeä, että osaamista oli penkille. Tulta näyttivät käyttävän vain ne, jotka sitä välttämättä tarvitsivat. Muistelen, että he olivat höylejä. Siihen penkille emäntä kai toi syömistäkin ja siihen sitten kaaduttiin täysin uupuneina. Muistelen, että emäntä viskasi jotakin päällemme. Ja aamulla lähtiessämme saimme ainakin leivän ja ystävällisiä sanoja vielä oven raosta.
Seuraavassa talossa olivat keittäneet jotain velliä ja syöneetkin. Emäntä kurkki pataan, pisti kapustalla kuppiin ja antoi sen Samulille. Tämä ei aikaillut niin kuin minä, kun emäntä antoi minulle padan pyyhittäväksi. Padan pohjalla oli vielä velliä. En kerinnyt ottaa kuin muutaman lusikallisen, kun ulkoa tuli pojankurikka ja mölysi, ettei hän ole vielä syönyt. Emäntä töytäisi Sampon kupille, mutta kun se oli jo tyhjä, hän repäisi sen padan minun edestäni pojan eteen. Samuli lipoi vain kieltään, kun poika muljautteli hänelle. Siinä ei lämmitelty pitempään mokomassa talossa, kun vievät ruuan nenän alta.
Siitä mentiin yhtä kyytiä Jokelaan. Antti istui samalla paikallaan kuin vuosikymmeniä myöhemminkin, yhtä rehevänä nauraa hehetti, kun kerroimme edellisen talon meiningistä. Tässäkin talossa oli jo syöty ja niin olivat kylläisiä olleet, että oli jäänyt heiltäkin ruokaa. Antti komensi emännän tuomaan pöytään keiton tähteen ja tuli itse vahtimaan, ettei sitä nyt vietäisi kesken syönnin.
Siitä ei jatkettu eteenpäin. Tultiin takaisin tien toista puolta ja oltiin uuden pimeän alkaessa Aholassa. Taisi olla tyly talo. Eivät tainneet antaa mitään. Iltasilla mentyämme aamulla kai olisivat asian korjanneet. Viskasivat kuitenkin loimen keskelle tuvan lattiaa ja raanun peitoksi. Kylmi silti kovasti, kun oli tultu ulkoa ja sitten jouduttu keskelle lattiaa nukkumaan.
Yöllä alkoi kuulua veisuuta, särkynyttä, katkeilevaa. Ensin se kuului uunin suunnasta, katon rajasta. Pimeä kun oli, niin ei nähnyt. Sitten ääni alkoi aleta ja tuntui kuin se olisi jo lattialla. Alkoi pelottaa. Käärimme itsemme raanun sisään ja olimme kaulakkain, ettei niin pelottaisi. Ääni läheni lähenemistään tilaamme. Särähteli ja sirahteli, kuin hajoaisi siinä paikassa. Vilut olivat lähteneet ja tilalle tullut muu vapina. Pelättiin, että siihen kuollaan. Kumma kyllä ei kuoltu sittenkään, kun se alkoi meitä kopeloida, puristeli jalkoja, käsivarsia ja haroi päitä. Oltiin tiukasti raanun sisässä, ettei se saanut paljaita käsiään meihin. Lopulta se kömpi yli ja polki vielä polvillaan, jotta Samuliin koski.
Veisuu jatkui vastakkaisella puolella tupaa ja eteni sitten. Se lähti kiertämään ympäri tupaa. "Nyt lähdetään, ennen kuin se tulee takaisin!", Samuli sanoi. Ujutimme itsemme raanun alta ja kun siinä tilalla oli kaikki mukana, niin menimme suoraan ovelle ja ulos.
Ulkona oli kai kuutamon tapaista, kun näki paikat. Sieltä menimme oikotietä Karuliina-tädin mökille, josta ei tietenkään saatu mitään. Täti olisi kyllä vähästäänkin antanut, mutta Paavon pelko oli suuri. Tädin mies ei sietänyt edes heillä käymistä.
Ensimmäisenä ja viimeisenä oli Latvala, ja emäntä pisti pussiin loppumatkaksi evästä. Amerikan kengät olivat lenkkinsä tehneet ja kannat olivat lenkuroineet mukana. Vielä nytkin tulee mieleen, että miksi isä ei nakannut niitä pois haittana olemasta.
Seuraava retki tehtiin Vaaraniemelle. Paljon ei pusseihin kertynyt silläkään matkalla. Heimotalotkaan (=sukulaistalot) eivät paljon pusseja täyttäneet, vain kahdesta paikasta saatiin jotain.
Rotkolaan päästiin vain kynnykselle. Samulia janotti sukulaistalon keiton tähde, ja siihen emäntä sanoi: "Janottaapa tuo näkyy". Samuli sanoi: "Pusseihinpa myö..." "Ei ole tässä nyt pusseihinkaan", vastasi emäntä.
Seuraava talo Suikkila. Siellä oli tehty iso kukko, ja suola oli unohtunut panematta taikinaan. Ne olivat kukon aukaisseet ja lihat sieltä haroneet. Muun kukon antoivat meille. Tulivat kummankin pussit melkein täyteen.
Kuitenkin jatkettiin matkaa. Määränä oli toisen isän siskon mökki. Oli jo hämärä, kun päästiin perille. Kuviteltiin, että ollaan siellä yötä. Näimme heti, että täti oli levoton. Hän kurkki ikkunasta pihalle jatkuvasti laittaessaan meille ruokaa. He olivat syöneet sianrenttukeittoa. Jäljellä padassa olivat sian korvat ja rokkaa, jota täti kaatoi kuppiin ja kiirehti syömään vikkelään. Alkoi tuntua, ettei ollakaan yötä tädin mökillä. Täti vahtasi syömistämme ja heti rokan loputtua kutsui rapuille ja neuvoi tietä naapuriin.
Naapuri ei kuitenkaan ollut aivan lähellä, mutta sitä me emme tienneet. Lähdettiin tonkaroimaan jo aika pimeässä. Tie oli polannetietä ja pimeässä sellaisilla kengillä... Itku siinä minulle tuli.
Samulin taluttaessa tuli lopulta talokin. Oli jo täysin pimeää. Porstuassa kompuroitiin niin pitkään, että sisästä tuli mies, Makkolan iloinen isäntä. Hetkessä hän sai minultakin karpalot häviämään. Hän ei ollut ennen nähnyt niin lystin näköistä paria. Hänellä oli silmää enemmän kuin monella muulla. Ei hän meitä pilkannut, mutta hän näki meissä niin villin näköisen parin, että se tarttui hänen silmiinsä kuin taiteen tuntevalle.
Ja kumma pari me olimmekin, kuin nykyajan Aku-ankka ja Iines. Samulilla oli miesten karvareuhka takaperin päässä. Sieltä hän tiiraili hakarakosista maailmaa. Miesten takinruntti oli narulla vyötäisiltä kiinni. Isot maihinnousukengät pienissä jaloissa, suista naruilla kiristettynä lumen menon estämiseksi. Näin kengät näyttivät yhäkin suuremmilta pillijalkojen alla.
Minä olin sitten kuin Iines. Minun pitikin tepastella isännän edessä useampia kertoja ja olin ylpeä, kun tämä taputti oikein käsiään. Emäntäkin nauroi, mutta sanoi isännälle: "Älä sinä pilkkaa lapsia". "Enhän minä pilkkaakaan, pidetään tässä vain lystiä." Ja lystiltä se tuntui meistäkin. Olisimmehan me pilkan haistaneet ja tämä ei ollut sitä.
Sitten emäntä toi pöytään ruokaa kupilla ja kattoi oikein lautaset. Isäntä oli pöydän takana ja pani aina lautasille lisää. Samuli otti kolmannenkin kerran, mutta sitten ei enää jaksanut, vaikka isäntä kuinka kauppasi. Syönnin jälkeen isäntäväki kyseli, miksi me olimme niin myöhään tulleet heille. Me puhuttiin, mitä oli tapahtunut tädin luona. Isäntä ja emäntä katsoivat toisiaan kotvan.
Emäntä laittoi sitten tilan vällyistä tyynyjen kanssa ja otti kengätkin puoliväkisin jaloista. Isäntä sanoi, että kyllä ne osataan laittaa samalla tavalla aamulla. Se oli meidän siihenastisen elämämme onnellisin yö vieraiden ihmisten parissa.
Aamulla isäntä naprasi minulle Iines-kengät jalkoihin ja hänellä oli vieläkin lysti, kun hän laitteli kiiloja päähän ja toiseen. Sitten taas syötiin ja syönnin jälkeen isäntä kertoi jymyuutisensa: "Pikkulinnut ovat yön aikana tuoneet tiedon, että teillä siellä kotona on pikkuveli. Joutanetteko enää tuossa lähinaapurissa käymäänkään?" Emäntä oli jo pussimme pakannut annoksillaan. Se oli hyväkin, sillä meille tuli niin kiire lähtö, että olisimme saattaneet jäädä niitä paloja vaille.
Tulomatkalla ei käyty yhdessäkään talossa ja kymmenen kilometriä on matka, jossa sellaiset kulkijat kypsyvät sellaisissa kulkuvälineissä. Olimme aivan poikki, kun pääsimme kynnyksen ylitse. Lieneekö ollut meistä vauvan katsojiksi.
Ainakin siltä reissulta tuli ruokaa pienemmille. Suolattomuus ei ollut mikään vika. Liisteethän rasva oli kyllästänyt hyvänmakuisiksi. Ei muuta kuin vähän suolaa muruille.
Vauva ei kuitenkaan elänyt kuin yksitoista päivää. Yöllä se oli kuollut vasuun. Äiti herätti kaikki katsomaan, minkä jälkeen menimme taas nukkumaan kuollut vauva muutaman metrin päässä. Ei se tuntunut yhtään pahalta. Vauva oli kai ollut sairas, koska talon piika Mari oli käynyt antamassa hätäkasteen joitakin iltoja aikaisemmin. Vanhemmat pitivät ruumista jonkin aikaa kuopassa [= perunakuopassa l. -kellarissa]. Sitten he tekivät sievän paketin ja isä toi vauvan junassa Lieksaan.
Nälkä oli edelleen kova ja me pojatkin koloimme petäjän pintaa. Siitä tehtyä rieskaa ei paljaaltaan syönyt mikään. Talon hyvä hengetär, Mari-piika, piti suurelta osin henkiliekkiämme yllä. Hänellä oli monia kikkoja, jotka eivät talon kannalta aivan olisi mahtaneet sopia rehellisyyden mittapuihin. Mutta Marilla oli omat lakinsa, inhimillisyyden lait. Hän ei kärsinyt nähdä niin lähellä viittä nälkää näkevää lasta. Hän piti aina silmänsä auki ja pisti piiloon. Hämärissä sitten juoksutti mökille. Ja jos Samuli ja minä olimme talossa käymässä, niin hän oli aitan nurkalla vahtimassa poislähtöämme ja tökkäsi jotakin kainaloon. Hän neuvoi vielä reitin, jottei meitä nähtäisi talon ikkunasta. Pimeän turvin Mari töytyytti aina perunapussin ja jos ei muuta löytynyt niin perunanhidut. Nekin paransivat petturieskan makua.
Hooverin lahjat reissuuttivat Lieksassa useana päivänä viikossa, koska ne tulivat milloin sattui. Ja kun rahaa ei ollut, oli pisteltävä jalan.
Eräänä yönä hän [= isä] kampesi kotiin puolen yön tienoissa mahtava taakka harteillaan. Miten lienee tuonutkin, kun jauhoja oli puoli säkkiä ja purkkeja monenlaisia. Oli herneitä ja maitoa. Jauhot olivat komeita, kellanvalkoisia kuin mannaryynit. Äiti teki siinä paikassa taikinan ja laittoi tulen uuniin. Nyt juhlitaan vehnäleivän kera. Leivät olivat komeita pikapaistoksiksi ja niitä ensin ihailtiin alkajaisiksi. Isä oli ensimmäinen, joka ei jaksanut kauan ihailla, vaan leikkasi kantapalan ja pani suuhunsa. Vaikka isän suu oli väkevöitetty jo ennestäänkin monilla väkevöitysaineilla, niin silti hän heti tunsi, ettei tämä leipä maistunut sokeroidulta. Hän sylkäisi palan suustaan ja sanoi, että tämähän on myrkkyä. Isä oli nimennyt jokaiselle leipänsä, jotta nähtäisiin, kenellä se pisimpään kestää. Kukaan muu ei aukaissut omaansa. Isän leivästä jokainen sai tarpeensa. Ei petturieskakaan ollut niin pahalle kuin se Hooverin leipä. Vain herneet ja maito olivat oikeata tavaraa.
Vanhemmat päättelivät, että ehkä merivettä oli läikähtänyt ruumaan tulomatkalla. En muista, opittiinko sitä leipää nielemään, vai joutuivatko ne jauhot hukkaan.
Katkelma Veikko Tuovisen (1910-2004) muistelmista Elämäni tarina (huom. talojen nimet on muutettu)
