Syksyllä 1933 kehotti Turun lääninsairaalan alilääkäri Olli Kärki minua menemään Kevätniemen sahan lääkäriksi Lieksaan. Ensimmäisellä tervehdyskäynnilläni siellä vanhemman virkaveljeni, kunnanlääkäri Unto Mäkisen luona... Mäkinen sanoi: "Sinä tulet pian huomamaan, että pitäjällä toimii kolmaskin lääkäri, nimittäin tuolla Viekin puolella maalääkäri Anni Pölönen eli Viekin mummo, jolla käy hyvin paljon potilaita".

...Toimiessani kolmen vuoden ajan lääkärinä Lieksassa ja lisäksi kasvien kerääjänä samassa pitäjässä opin arvostamaan Pölösen Annia Suomen etevimpänä kansanparantajana. Olihan Unto Mäkinenkin kerran tunnustanut: "Pölösen Anni on niin viisas, että minäkin olen usein kuin kysymysmerkki hänen edessään."

Tapasin noina vuosina lukemattomia henkilöitä, jotka olivat käyneet potilaina Viililässä. Ennen Annia siellä oli jo aikaisemmin toiminut hänen isänsä, etevänä parantajana tunnettu Antti Abraham Mikkonen eli Viililän Aappo (s. 1845, k. 1918). Tämä oli ollut taitava myös kyläseppänä, kelloseppänä, kätilönä ja kirjurina (koska hänellä oli kaunis käsiala!).

... Aapon tytär Anni Mikkonen (synt. 16.6.1889) oli 15-vuotiaasta saakka saanut olla isänsä apuna maalääkärihommissa... Hänen isänsä kuoleman jälkeen 1918 kysyttiin hänen apuaan parantajana jatkuvasti yhä enemmän, ja vuosi vuodelta maine vain kasvoi.

Samoillessani kesällä 1945 Pielisjärven saloilla kasveja tutkimassa huomasin eräänä aamuna vasemman pikkusormeni yön aikana turvonneen melkein peukalon paksuiseksi. Iho oli punainen, kiiltävä ja kuuma ehkä jonkin tavallista myrkyllisemmän itikan tai lutikan jäljeltä. Särkyä ei kylläkään tuntunut. Riemastuin, kun sain tätä ikään kuin pätevän syyn lähteä kysymään apua Viililästä. Viekin pysäkillä nousivat useimmat matkustajat junasta ja lähtivät kaikki taivaltamaan polkua ylös niittyaukeamalle, ilmeisesti kaikki olivat menossa Pölösen Annin luo.

... Asuessani ovesta sisään totesin tulleeni suureen tupaan, jonka penkeillä istui jo lähes kolmekymmentä potilasta. Viereisessä kamarissa istui viisi henkilöä, ja siellä oli myös pari vuodetta vaikeammin sairaita tai väsyneitä varten. Kuuluisa parantaja eli "maalääkäri" Anni Pölönen istui itse vaatimattomalla puujakkaralla ison kaapin vieressä, joka oli täynnä erisuuruisia pulloja ja purkkeja. Edessään hänellä oli pieni pöytä, jolla oli tarvittavia instrumentteja, sidetarpeita, puuvanua ym. Tuvan seinustalla olevalla toisella pöydällä näin lisäksi joukon lääkepulloja ja salvapurkkeja.

Huomioni kohdistui tietysti päähenkilöön, tuohon ihmetohtoriin, jonka maine oli levinnyt kauas pitäjän rajojen ja koko Pohjois-Karjalankin ulkopuolelle. Siinä hän siis istui, keskikokoinen, lihavanpuoleinen 56-vuotias nainen. Hänen olemuksensa ja kasvonpiirteensä syöpyivät melkein unohtumattomina mieleeni. Lihavuus ja punaiset posket loivat ehkä ensiksi vain topakan maalaisemännän mielikuvan. Nenä oli kapeahko ja sen pää ylöspäin kaartunut, suu leveä ja alahuuli mehevästi esiinpullistunut. Suupielissä oli metkannäköisiä ja samalla hyvin ilmeikkäitä poimuja. Tukka oli tummanruskea. Suurin vetovoima piili kuitenkin Annin sielukkaissa ruskeissa silmissä. Hänen katseensa oli eloisa ja hyväntahtoinen, mutta samalla aivan huomiota herättävän älykäs.

Anni oli ystävällinen, mutta harvapuheinen. Hänen esiintymisensä oli hyvin rauhallista. Koko hänen olemuksensa oli omiaan herättämään arassa ja hermostuneessa potilaassa uutta uskoa, turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. "Katsotaan, katsotaan, kyllä kai tähänkin joku apu löytyy." ... Saapuessani Viililään oli vastaanotto täydessä käynnissä. Istuin 30 muun potilaan kanssa Annin tuvassa. Siellä vallitsi välitön tunnelma, mitään ei tarvinnut muilta salata, olimme kaikki melkein kuin saman suuren perheen jäseniä. Saatoin siis vapaasti seurata potilaiden tutkimista ja hoitoa.

(Kirjoittaja kertoo sitten saamastaan lääkkeestä ja sen tuomasta avusta) Voitelin sormea pullolääkkellä ohjeen mukaan enkä voinut kuin ihmetellä sen vaikutusta. Jo hetken kuluttua tuntui iho ikään kuin puutuvan, se tuli niin  kuin Lieksassa sanotaan "turranmakuiseksi". Jo seuraavana aamuna olivat turvotus ja punoitus hävinneet tyystin...

Pölösen Anni saavutti suurta kuuluisuutta ihottumien, varsinkin vaikeiden ekseemojen parantajana. Varmasti olisin itsekin hakeutunut hänen hoitoonsa, jos niihin aikoihin olisin sairastunut vaikeaan ekseemaan. Enkä olisi ollut ainoa lääkäri Annin hoidossa, sillä kerran oli Enon kunnanlääkärin Jalmari Mikkolankin ollut pakko turvautua hänen apuunsa, kun ei apua muualta tullut.

Anni ei tuntenut potilasta, mutta otti hänet Viililään vuodepotilaaksi. "Saatte ensin viikon maata halvan kattoni alla", kerrotaan Annin sanoneen, johon Mikkola oli vastannut: "Makaan vaikka kuukauden". Vasta lähtiessään melkein jo parantuneena Viililästä oli Mikkola kuulemma kertonut Annille, kuka hän oli, johon kerrotaan Annin sanoneen: "Jos olisin sen tiennyt, että olette lääkäri, en olisi ryhtynyt hoitamaan."

... Kun v. 1955 jouduin ylilääkärinä vastaamaan Turun Ihotautiklinikan potilaitten hoidosta, mietin vakavissani, miten saisin Pölösen Annin tulemaan joksikin aikaa "neuvonantajaksi" sairaalaani. Olisin mielelläni maksanut hänelle koko oman kuukausipalkkani. Luovuin hankkeestani, koska otaksuin, ettei Anni kuitenkaan olisi suostunut lähtemään Viililästä.

C.E. Sonck, Muutamia lähikuvia suomalaisten kansanparantajien työmailta  (Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 4. vuosikerta, Helsinki 1987)