Kertojaminä oli tapahtumien aikaan 8-vuotias.

Etelästä alkoi kuulua hälyttäviä tietoja. Siellä oli pantu tupet heilumaan. Samankieliset siellä himoitsivat verta toistensa nenistä.

Yhtenä yönä meidän oveamme jyskytettiin. Kun isä meni avaamaan, oven takana oli outo porukka, perhe. Isä laski heidät sisään. Sanoivat olevansa Viipurista, pakolaisia. Siellä oli muka kaikki sekaisin. He olivat matkalla jonnekin Valtimon yläpuolelle, jossa heillä oli sukulaisia. Juna ei jatkanut sinä yönä matkaa Kylänlahdesta. Vasta aamulla he pääsisivät jatkamaan. He olisivat saaneet olla asemahuoneessa, mutta eivät halunneet sinne jäädä. Asemapäällikkö oli neuvonut maantienvarsitaloja siitä läheltä, mutta mies oli selittänyt, että he haluavat herättää mahdollisimman vähän huomiota. Silloin päällikkö oli neuvonut meidän mökkimme varottaen samalla, että se on kyllä halkeamaisillaan entisistäkin asujista ja perhe saisi ehkä tulla takaisin asemahuoneeseen.

"Pitääkö meidän lähteä?", mies kysyi. Heillä oli pieni lapsi ja kaksi vähän alle kymmenvuotiasta. Isä sanoi, että jos he luulevat mahtuvansa ja lattia välttää nukkumapaikaksi, niin mitään kieltoja ei ole. "On tässä ollut joskus enemmänkin yöpyjiä."

Vieraat olivat fiksuja ihmisiä - eivät nyrpistelleet nenäänsä, kun saivat luvan jäädä. Heistä tuli kohta kuin mökin asukkaita. Rouva antoi vauvan miehelleen ja alkoi kaivella kapsäkkejään. Hän löysi sieltä kahvipussin jauhettua kahvia, vei sen äidillä ja pyysi keittämään yhteiskahvit. Oli onni, että meillä oli se pöytä, vaikkei istuimia ollutkaan kuin penkinpätkä. Siihen äiti komensi rouvan, kun tämä oli ensin penkonut esiin viipurinrinkelinsä.

Lapset etsivät tehdastekoiset leikkikalunsa ja hyvin mahduttiin. Ahtaudesta ei kukaan valittanut. Makuupaikatkin löytyivät jokaiselle. Kielet olivat näillä vierailla vikkelämmät, eivät meinanneet meikäläiset vauhdissa pysyä. Varmasti nämä olivat niitä vaaleampivärisiä ajatuksiltaan, vaikka etsivätkin yöpaikakseen matalimman majan, josta olisi voinut odottaa väriä mitä tahansa.

Aamulla kun me penskat nousimme, vieraat olivat jo hävinneet. Merkiksi siitä, ettei se öinen tapahtuma ollut pelkkää unta, oli lattialle lapsilta unohtunut tehdastekoinen puuhevonen.

Katkelma Veikko Tuovisen (1910-2004) muistelmista Elämäni tarina